Ha Noi, kesä/heinäkuu 1982
Tulomatka
Pääsimme turvallisesti Joen kyydissä lentokentälle ja edessämme oli mieleenpainuva lentomatka Ha Noihin, Viet Namin pääkaupunkiin. Lentoyhtiö oli nykyisen Vietnam Airlinesin edeltäjä Hang Kong tai sinnepäin. Kone oli venäläinen Tupolev, johon mahtui kolmisenkymmentä matkustajaa ja jalkatilasta ei ollut tietoakaan.Ateriaksi oli heikkotasoisia hedelmiä ja jälkiruoaksi venäläistyyppinen suklaakonvehti. Jari sai Sininkin jälkiruoan, mutta jäi syömättä, sillä konvehtipaperin riisuminen paljastikin elävää ravintoa. Älkää kysykö, miltä edellinen konvehti Jarista oli maistunut!
Laskeutuminen meni jollain lailla ja tuskin oli siitä toivuttu, kun lentokenttärakennukseen käveltäessä kuuma ja hiostava ilma avasi kaikki hikihanat. Ja samalla odotettiin passintarkastusvuoroa varmaan ikuisuuden, kunnes pääsimme tapaamaan Jarin äidin, Inkerin, joka oli meitä vastassa. Samalla lennolla oli ollut myös aika monta ulkomaalaista ja hämmästyksemme huomasimme lähes kaikkein jatkavan kanssamme matkaa, nyt bussilla parin tunnin päässä sijaitsevaan Bai Bangin leiriin.
Tältä ajalta on myös niitä ensimmäisiä videofilmejä, ja se liikenteen ääni nauhalta kyllä vieläkin tuntuu ihmeelliseltä. Ensinnäkin, autoja oli hyvin vähän ja laki vaati autonkuljettajaa AINA antamaan äänimerkin, kun lähellä oli jalankulkija, pyöräilijä tai jokin muu liikkuva väline. Eli se oli jatkuvaa torven töräyttelyä. No, kaikkeen tottuu, mutta vaatii kyllä aikaa ja hermoja.
Bai Bang - ruotsalaisten leiri
Perillä leirillä oli iso vastaanottokomitea ja tapasimme myös Jarin isän, Leon ja veljen Tommon. Inkeri leirin toimistopäällikkönä oli onnistunut järjestämään meille oleskelumme ajaksi paritalon puolikkaan, jonka oikeat asukit olivat lomalla kotimaassaan. Eli hotellimajoituksen jälkeen tunnettiin olomme todella kotoisaksi.
KUNNES, menimme tutustumaan talon pyykkitilaan. Siellähän oli viimeisen päälle pesulaitteet ja Jari oli juuri lukemassa kuivauskaapin sisällä olevia ohjeita, kun kuuli Sinin hiuksia nostattavan kirkaisun. Hän oli varma, että ovelle oli ilmestynyt vietnamilainen sotilas tai vastaavaa, mutta Sini osoittikin lattian keskellä olevaan viemäriin, jonka luona liikkui tupakka-askin pituinen torakka. Harjat molemmissa käsissään, Jari onnistui pakottamaan torakan takaisin sinne, mistä se oli tullut. Mutta pesutuvan tutkiminen jäi kyllä siihen paikkaan.
Leiri oli todella iso, sillä siellä asui tuolloin yli 300 ihmistä ja suurin osa Skandinaviasta. Koska Viet namin olosuhteet olivat todella kehnot, oli Ruotsista ilmasilta, jota myöten kulkivat niin ruoka, rahat, postit, videokasetit, lehdet, huonekalut. Ja heillä oli oma kauppa leirillä, jonka valikoima ei mitenkään poikennut pohjoismaalaisesta kaupasta. Talotkin oli rakennettu ruotsalaisista puuelementeistä, joten ne poikkesivat paikallisten rakennustaiteesta selvästi.
Leirillä oli kadut nimetty erilaisten esikuvien mukaan, joskin talot oli numeroitu ilmeisesti rakennusjärjestyksen mukaisesti. Esimerkiksi talo numero 10 oli Downing Streetillä jne.
Jarin vanhemmat asuivat talossa 52, joka oli pieni, sievä omakotitalo pienellä puutarhalla.
Ha Noi
Koska leirillä olo oli nopeasti puuduttavaa, meidät vietiin viettämään viikonloppua Ha Noihin. Korvet soiden tulimme kaupunkiin, jossa oli miljoona polkupyöräilijää ja ränsistyneitä rakennuksia. Meille kerrottiin, että pyörät olivat siinä määrin edistyksellisiä, että niissä oli etujarrut. Mutta kiinalaiset toimittivat vain pyörät ja varaosiksi ei laitettu jarrupaloja. Josta syystä niiden kuluttua loppuun, pyörät toimivat ilman jarruja. Tai toisin sanoen, pyöräilijän ainoa hätätoimi oli laittaa jalat maahan ja yrittää estää kolari.
Ensimmäinen kosketus vietnamilaiseen ruokaan tapahtui meillä Cha Ca nimisessä ravintolassa, joka vieläkin toimii Ha Noissa. Nimi tarkoittaa paistettua kalaa, joka oli myös ainoa ruokalaji. Ja kokkina toimi Leo, paistaen kalaa ja vihanneksia pannulla pöydässä olevan hiiliruukun päällä. Ruokailu oli hieman hidasta, sillä emme kumpikaan olleet tottuneita syömäpuikkoihin. Kun sitten rupesimme käyttämään haarukoita, huomasimme hitaasti syömisen edun. Ruoka ei polttanut niin pahasti.
Niin, ravintola tarjosi vain ruoan, sillä asiakkailla oli omat juomat mukanaan. Hintataso oli silloista rahaa noin 100 markkaa porukalta, mutta kommunistisysteemien mukaisesti dollareita pystyi vaihtamaan "virallisesti" kurssiin 10:1, joten hintakin laski huomattavasti.
Ha noissa ei sitten ollut kauhean paljon nähtävää, kävelimme markkinatorin läpi ja hieman siellä sun täällä. Lisäksi teetätimme standardiviirin vierailumme kunniaksi ja ostimme joitain pieniä muistomaljakoita ja bambusta tehtyjä seinäkoristeita.
Kävimme majoittumassa kaupungin ulkopuolella sijainneeseen Hiabin leiriin, jossa oli Bai Bangin tapaan ruotsalaisten rakentamat talot.
Pienen siestan ja uima-altaalla löhöilyn jälkeen lähdettiin illalliselle. Nyt ruokalista oli enemmän "normaalityyppinen" ja liha oli ihan hyvää. Mielenkiintoisinta oli seurata, kuinka kauan kesti uuteen sähkökatkoon, sillä niitä tuli kyllä tavan takaa. Huvittavinta oli huomata, että ihmiset olivat niin tottuneet niihin, että raitiovaunustakaan eivät nousset pois kävelemään. Odottivat vain, että matka kohta jatkuu.
Yritimme myös kysellä, olisiko siellä illanviettopaikkoja kuten diskoja tai tanssipaikkoja. Mutta sen suhteen Ha Noi oli todella tyhjä ja niin menimme kaikessa rauhassa vain nukkumaan. Ei silti, kyllä päivä olikin ollut raskas ja pitkä, joten unta ei tarvinnut pahemmin odotella.
Seuraavana päivänä käytiin vielä ostoksilla ja ennen lähtöä takaisin Bai Bangiin mentiin vielä syömään "ranskalaiseen" ravintolaan. Sinne mentiin kadulta pientä käytävää pitkin, jonka jälkeen tuli pation tyyppinen tila, missä oli mm. röhkivä sika, astianpesu- sekä pyykinpesupaikat. Täältä noustiin kapeaa käytävää toiseen kerrokseen, käveltiin keittiön läpi varsinaiseen ravintolaan. Siellä ei ollut kuin kaksi huonetta, toisessa pari ja toisessa yksi pöytä. Menimme tähän jälkimmäiseen, koska meitä oli sen verran useampi henkilö.
Ruokalista oli ranskalais-vietnamilainen. Me söimme alkuruoaksi sipulikeittoa, mutta autonkuljettaja (joka söi vain alkuruuan) valitsi käärmekeiton. Me jatkoimme pihvillä ja jälkiruoaksi saimme liekitettyjä banaaneita. Taaskin juomat olivat omasta takaa, vaikkakin banaanien liekittämiseen käytetty konjakki oli talon varastoa. Ja 8 hengen lounaan hinta oli 15 markkaa.
← Takaisin tämän matkan aloitusivulle